Kasvatusfilosofiani
Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen maisteriopintojeni kuluessa kiinnostukseni kohdistui kehollisen oppimisen ja tietämisen teorioihin ja niiden huomioimiseen oppimisprosessissa. Opintojeni aikana osallistuin tanssipedagogi Eeva Anttilan ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa -kurssille, missä ymmärrykseni kehollista oppimista kohtaan avautui. Niin oma opetuskokemus kuin lasteni kasvatuksen kautta saatu käytännön kokemus on vahvistanut uskoani siihen, että kehotietoisuus kehittää empatiataitoja ja vuorovaikutteista suhdetta itseen ja ympäröivään maailmaan. Olen saanut tähän tukea myös tanssipedagogisesta kirjallisuudesta ja pikkukeskostaustaisen poikani elämänmittaisesta tanssiharrastuksesta. Syventävien projektiopintojen yhteydessä, osana opinnäytettäni ”Paras asia, mitä mä tiedän, on olla lavalla” – Kuvataidekasvattajan pohdintoja liikkeen näkyväksi tekevästä voimasta, kehittelin käytännön harjoitekokeilujen ja teoreettisen viitekehyksen kautta kehollispedagogista metodia, joka tapahtui tanssin ja kuvataidekasvatuksen yhteisellä kehollistaiteellisella maaperällä. Sain käytännön harjoitekokeiluilleni tukea filosofi ja kognitiotieteilijä Alva Noën enaktivistisesta havaintoteoriasta, joka on orientoitunut kokonaisvaltaiseen havainnointiin. Tässä havaintotutkimuksen suuntauksessa taide tarjoaa kokonaisvaltaisen tavan tutkia ja lukea ympäristöä, tämän tapahtuen tilallisajallisesti ja materiaalisesti koko kehossa vuorovaikutuksessa ympäristön ja toisten kanssa (Noë 2004, 1–2). Taide, taidekasvatus ja taiteen rajoja ylittävä ennakkoluuloton monitaiteinen lähestyminen opetuksessa tarjoavat hyvän toiminnallisen maaston myös keholliselle oppimiselle.
Opintojeni aikana ymmärsin jo aiemman opetuskokemukseni perustuneen niin toiminnassa kuin tehtävänannoissa sekä monitaiteiseen että kokonaisvaltaiseen ympäristön havainnointiin, keholliseen liikkeeseen ja vuorovaikutukseen. Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen maisterin opintojeni tarjoama teoriapohja ja käytännön kokemus niin opetusharjoitteluistani kuin taidepedagogisista projekteistani ovat syventäneet sekä taidepedagogista ajatteluani että praktista lähestymistäni suunnaten taidekasvatusfilosofiaani kehollisen oppimisen äärelle. Kiteytän tämänhetkisen taidekasvatusfilosofiani kolmen teeman alle: taiteidenvälisyys, kehollisuus ja vuorovaikutus, joita tulen avaamaan syvemmin omina alalukuinaan portfoliossani.
TAUSTAKIRJALLISUUTTA
-
Anttila, E. (2013). Koko koulu tanssii! Kehollisen oppimisen mahdollisuuksia kouluyhteisössä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. https://taju.uniarts.fi/bitstream/handle/10024/6065/Acta_Scenica_37.pdf?sequence=1&isAllowed=y
-
Heimonen, K. (2009). Sukellus liikkeeseen: Liikeimprovisaatio tanssimisen ja kirjoittamisen lähteenä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
-
Noë, A. (2004). Action in Perception. Cambridge: The MIT Press.
-
Noë, A. (2019). Omituisia työkaluja. Taide ja ihmisluonto. Suomennos Kilpeläinen, T. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin.
​
TAITEIDENVÄLISYYS
Kuvataidekasvatuksen ja tanssin yhteisellä maaperällä
Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen maisteriopintoihin sisältyi eri taiteenlajien, kuten kuvataide-, tanssi-, teatteri- ja musiikkikasvatuksen välisiä kursseja, ja näiltä kursseilta olen omaksunut käytännön kautta käsitteet monitaiteinen tämän tarkoittaen eri taiteenlajien risteämistä sekä taiteidenvälinen tämän tarkoittaen taiteenlajien välistä vuorovaikutteisuutta. Opintojeni aikaiset taiteidenväliset kurssit tarjosivat pääsyn jakamaan kokemuksia eri taidealojen opiskelijoiden kanssa erilaisten toiminnallisten harjoitteiden ja keskustelujen kautta. Lisäksi taiteidenvälisyys ja monitaiteisuus ilmenivät käytännössä sekä opetusharjoitteluissani että omissa taidepedagogisissa projekteissani. Kiinnostukseni taiteidenvälistä ja monitaiteista lähestymistä kohtaan niin taidekasvatuksessa kuin omassa taiteellisessa työskentelyssä kasvoi entisestään opintojeni edetessä. Opinnäytteessäni otan osaa taidekasvatus- ja oppimiskeskusteluiden lisäksi kuvataidetta ja tanssia yhdistävään taiteidenväliseen keskusteluun, kokeilemalla taiteilija-taidekasvattaja-tutkijan positiosta tanssitaustaisen poikani kanssa liikkeellisen hahmotuksen kautta syntyvää kokonaisvaltaista tiedostamista ja oppimista käytännössä ja taiteidenvälisissä raameissa.
Opinnäytteeni tekoprosessin varrella omaksuin myös kuvataidekasvatuksen kontekstiin sovellettavissa olevaa monialaista puhunnan tapaa ja käsitteistöä. Esimerkiksi käsitteen koreografia voi ymmärtää sisältävän tanssin kirjoittamista ja kompositioita sekä liikkeiden suunnittelua ja ohjaamista. Noë (2019, 32–33) ilmaisee koreografian olevan kanssakäymistä tanssi-ilmiön kanssa, ja tämän ilmiön voi nähdä perustuvan biologiaamme ja saavan alkunsa jostakin luonnostamme. Käytän näitä koreografian elementtejä myös kuvataiteen kontekstissa, koska käytännön kokeilujeni kautta olen ymmärtänyt, että koreografia voi toimia myös liikkeellisten ja visuaalisten elementtien sekä kuvallisen toiminnan yhtenä puhunnan muotona. Nähdäkseni kuvataide voi olla myös tanssillista. Kokemukseni mukaan tanssillisuus voi ilmentää sekä improvisaatiosta että koreografiasta tuttuja piirteitä myös kuvataiteellisen toiminnan yhteydessä, ja tähän olen saanut lisätukea Noëlta (2019, 30), joka uskoo ihmisen olevan luonnostaan tanssija. Koen tanssillisuuden käsitteenä kuvaavan sitä liikkeellistä ilmiötä, mitä koen myös kuvallisen toiminnan yhteydessä. Sosiaalisessa mediassa vastaani on tullut myös entinen tanssija ja nykyinen kuvataiteilija Caroline Denervaud, joka yhdistää työskentelyssään tanssia ja maalausta osoittaen, että liikkeellä ja liikkeessä voi tanssia kuvaa. Löysin yhtymäkohtia omaan taiteelliseen työskentelyyni hänen työskentelymetodeistaan, minkä näen hyödynnettävissä olevana metodina myös kuvataidekasvatuksen kontekstissa.
Kehollisen oppimisen teoreettiset ja filosofiset lähtökohdat käsittävät paljolti sitä, mitä ajattelen ihmisyydestä ja oppimisesta: siinä korostuu kehofenomenologia eli ihmistä lähestytään fyysisenä ja henkisenä kokonaisuutena, jossa keho on havaitsemisen, oppimisen ja maailmassa olemisen paikka sekä mielen ja tajunnan perusta (Anttila 2013, 31). Anttilan (2013) selittämänä kehollinen oppiminen on ihmisen koko kehossa, koko ihmisessä ja ihmisten välisessä sosiaalisessa elämismaailmassa tapahtuvaa oppimista. Tämä tarkoittaa, että kehollinen toiminta on osa oppimistapahtumaa, johon vaikuttavat fyysisen liikkeen ohessa kehossa tapahtuvat aistimukset, kokemukset ja fysiologiset muutostilat. (Anttila 2013, 31.)
Opetusharjoitteluissa toteuttamissani opetuskokonaisuuksissa keskeistä oli kehollisuus ja kokonaisvaltainen lähestyminen. Näissä oppimista tapahtui kehollisesti visuaalisen kokemuksen ja kinesteettisen aistimuksen kautta. Opetusharjoitteluista jatkoin edelleen omiin taidepedagogisiin projekteihin, joista syntyi kaksi kehollistaiteellista harjoitekokeilukokonaisuutta. Määrittelemälläni käsitteellä kehollistaiteellinen tarkoitan liikelaatuja, jotka käsittävät kuvataiteellisen toiminnan liikkeellisiä ja tanssillisen liikekielen elementtejä. Kehollistaiteellinen liikekieli pitää sisällään visuaalisen kokemuksen ja liikkeen sekä kinesteettisen aistimuksen. Harjoitekokeilujen tavoitteena oli osoittaa se, miten liike tekee näkyväksi kuvataidekasvatuksen ja tanssin yhteisellä maaperällä. Tarkoitus ei ollut luoda uutta keinotekoisesti päälle liimattavaa kehollisen liikekielen konseptia kuvataidekasvatuksen käytäntöihin. Tavoitteena oli saada ihmisestä itsestään lähtevä luontainen sisäinen liike näkyväksi. Kuvailen tätä sisäistä liikettä tanssillisuudeksi. Kehollistaiteellinen työskentely mahdollisti visuaalisen ja kuvallisen ymmärryksen löytämisen oman liikkeen ja havaintokokemuksen kautta. Harjoitekokeilut pitivät sisällään laatimani teoreettisen viitekehyksen pohjautuen tanssipedagogiseen lähestymiseen ja enaktivistiseen havainnointiin ilmeten kehollistaiteellisena toimintana, jossa yhdistyivät sekä kuvataiteen että tanssin kehollistaiteelliset elementit. Määrittelemäni Kehollispedagoginen metodi on puolestaan kehollistaiteellisen toiminnan prosessien pohjalta syntynyt näkökulma, joka huomioi tanssin monitaiteisena asenteena. Kehollispedagogisen metodin tavoitteena on altistaa tunnistamaan oman liikkeen kautta myös toiset ihmiset sekä ympäröivä maailma. Metodi on kehollistaiteellisen toiminnan prosessin pohjalta syntynyt näkökulma, joka edesauttaa ihmisestä itsestään lähtevän luonnollisen liikkeen huomioimisessa myös kuvataidekasvatuksen kontekstissa.
KEHOLLISUUS
Kehollistaiteellinen ja kehollispedagoginen lähestyminen
VUOROVAIKUTUS
Taide kommunikointivälineenä
Anttilan ihmis- ja oppimisteoriat johdattelivat minut kehollisesta oppimisesta edelleen enaktivistisen havaintoteorian pariin Noën ajattelun tukemana. Enaktivistiseen ajatteluun perustuen maailman ilmi tuleminen on mahdollista fyysisen liikkeen ja vuorovaikutuksen kautta, missä kehollinen toiminta tapahtuu vuorovaikutuksessa ympäröivän havaintomaailman kanssa, mihin me puolestaan omien kykyjemme ja halujemme mukaisesti itse aktiivisina toimijoina vaikutamme (Noë 2004, 1–2). Noën (2019, 152) mukaan havainnoiminen on aktiivista fyysisen liikkeen kautta tapahtuvaa vuorovaikutusta maailman kanssa ja maailman takia. Enaktiivisuus on keskeistä myös taiteellisessa toiminnassa, jolloin liikkeessä syntyy vuorovaikutusta niin toisten, ympäristön kuin työskentelyvälineiden kanssa. Noën (2019, 37–38) ilmaisemana työskentelyvälineistä tulee ikään kuin ajattelun jatkeita ja apuvälineitä taiteen ollen monisuuntainen kommunikointiväline, minkä välityksellä uusiudumme kehämäisesti aina uudelleen ja uudelleen kulttuurista taustaamme ja historiaamme vasten.
Anttilan (2013, 52) mukaan vuorovaikutus fyysisen ja sosiaalisen maailman kanssa, jossa tila, suunnat, ajan ja eri tempojen vaihtelut edesauttavat itseohjautuvan toiminnan ja moniulotteisen havainnoinnin suuntaamista, vahvistavat tilallista ja visuaalista hahmotuskykyä. Viimeaikainen neurotieteellinen tutkimus on edelleen tarjonnut lisäymmärrystä filosofiselle ja humanistiselle ymmärrykselle sosiaalisten taitojen kehollisesta perustasta, jossa kehotietoisuus ja sosiaalinen tietoisuus ovat yhteydessä (Anttila 2013, 39). Äidin ja kasvattajan näkökulmasta poikani elämänmittainen tanssiharrastus on edesauttanut hänen ymmärrystään toisista ja itsestä. Pikkukeskostaustaisena hänellä oli alkuelämänsä aikana haasteita empatia- ja vuorovaikutustaidoissa. Anttila (2013) selittääkin, että tanssillinen toiminta on moniaistista ja kokonaisvaltaista, mikä tuottaa muun muassa kehollisia aistimuksia, kokemuksia, tuntemuksia ja tunteita mahdollistaen myös uusien mielikuvien ja merkityksien syntymisen. Näin keholliset liikemallit rakentavat perustan kommunikaatio-, vuorovaikutus- ja ilmaisukyvyillemme aktiivisessa toiminnassa ja vuorovaikutuksessa toisten sekä ympäristön kanssa. (Anttila 2013, 52.) Ihminen tulee näkyvämmäksi myös itselleen yhteydessä toiseen (Heimonen 2009, 182). Yhtenä opinnäytteeni, sekä pidemmän tähtäimen taidekasvatusfilosofisena tavoitteenani onkin ollut oman kokemuksen ja teorioiden kautta etsiä taustatukea sille, että tanssipedagoginen lähestyminen tuotuna kuvataidekasvatuksen kontekstiin tukisi monialaisesti kehollisen liikkeen ja havaintokokemuksen oleellista roolia vuorovaikutus- ja empatiataitojen perustana niin yksilö- kuin yhteiskunnallisella tasolla. Kokemustaustaani pohjaten uskon, että kehollinen liike kokonaisvaltaisena ja moniaistisena ilmiönä, liikkeen näkyväksi tekevänä voimana, voi tehdä ihmisyyden näkyväksi suhteessa luontoon, toisiin olioihin sekä erilaisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin verkostoihin yksittäisissä hetkissä ja kaiken yhtäaikaisessa läsnäolossa, kaiken tämän lopulta liittyen ja nivoutuen toisiinsa.
​